|
Johannes Virolainen (31. tammikuuta 1914 Viipurin maalaiskunta – 11. joulukuuta 2000 Lohja) oli maalaisliittolainen (sittemmin Suomen Keskusta) poliitikko ja valtioneuvos. Hän kuului sotien jälkeisen ajan merkittävimpiin suomalaisiin poliitikkoihin. Hän on toiminut pisimpään kansanedustajana, yhteensä 42 vuotta vuosina 1945–1983 ja 1987–1991. Hän edusti aluksi Kymen läänin vaalipiiriä ja vuodesta 1958 Uudenmaan läänin vaalipiiriä. Valtiopäivin mitattuna hän on 43 valtiopäivillään neljäntenä.[31] Hän on myös Suomen pitkäaikaisin ministeri yhteensä 6 169 ministeripäivällään.[32] Hänen ensimmäinen vaimonsa oli filosofian maisteri Kaarina Virolainen o.s. Päivölä (1916–2005) ja toinen vaimonsa agronomi Kyllikki Virolainen, ent. Stenros, o.s. Salojärvi (1924–2009). Nuoruus ja sotavuodet Johannes Virolainen syntyi Viipurin maalaiskunnan Yläsommeen kylässä, noin 14 kilometrin päässä Viipurista. Vanhemmat Paavo Virolainen ja Anna-Lydia o.s. Skyttä olivat maanviljelijöitä[33]. Virolainen pääsi kansakoulun jälkeen Viipurin oppikouluun, josta hän kirjoitti sukunsa ja kotikylänsä ensimmäiseksi ylioppilaaksi 1932. Valkolakin saatuaan Virolainen suoritti varusmiespalveluksen 1932–1933 ja lähti sen jälkeen Helsinkiin opiskelemaan maatalous- ja metsätieteitä ja valmistui 1938 maatalous- ja metsätieteiden kandidaatiksi ja agronomiksi.[34] Myöhemmin hän väitteli poliittisen uransa ohessa maatalous- ja metsätieteiden tohtoriksi väitöskirjalla Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934–38 (1951). Opiskeluaikanaan Virolainen myös lähti mukaan Maalaisliiton poliittiseen toimintaan ja oli mukana perustamassa Maalaisliiton ylioppilasyhdistystä. Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi. Virolainen hankki 1952 maatilan Lohjalta, jonne osa Viipurin maalaiskunnan evakoista oli asutettu, ja nimesi sen lapsuudenkotinsa uimapaikan mukaan Vironperäksi. Poliittisen uran rinnalla hän työskenteli koko elämänsä maanviljelijänä. Samalla Virolaisesta tuli yksi Karjalan evakoiden näkyvimmistä keulakuvista. Hän kannatti maltillisesti Karjalan palauttamista Suomelle ja sanoikin, että ainoa tilanne, jolloin hän voisi ottaa ryypyn, on Karjalan palautuksen juhlistaminen. Tämän hänen kerrotaan tokaisseen sekä Anastas Mikojanille että Nikita Hruštšoville. Virolainen oli absolutisti. Varhainen poliittinen ura Johannes Virolainen nousi eduskuntaan ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1945. Hänet valittiin pian Maaseudun nuorten liiton puheenjohtajaksi ja Maalaisliiton varapuheenjohtajaksi, ja hän nousi yhdeksi puolueensa voimahahmon Urho Kekkosen luottomiehistä. 1950-luvulla Virolainen oli Kekkosen yhteistyökumppanina kaikissa tämän hallituksissa: toisena sisäministerinä 1950–1951, kansliaministerinä 1951, pääministerin sihteerinä 1952–1953, opetusministerinä 1953–1954 ja ulkoasiainministerinä 1954–1956. Ulkoministerikautenaan Virolainen sai "tietämättömän ulkoministerin" liikanimen, koska Kekkonen ja presidentti J. K. Paasikivi eivät kertoneet hänelle matkastaan Moskovaan loppuvuodesta 1955. Matkan tuloksena Neuvostoliitto palautti Suomelle Porkkalan vuokra-alueen. Kekkosen noustua presidentiksi 1956 Virolainen jatkoi puolueensa vakioministerinä. Elokuussa 1958 Virolainen otti vastaan ulkoministerin paikan K. A. Fagerholmin hallituksessa. Hallitus herätti ärtymystä Neuvostoliitossa, koska eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noussut SKDL samoin kuin SDP:n vasemmistosiipi oli jätetty oppositioon. Syntyi yöpakkaskriisi: Neuvostoliitto jäädytti taloudelliset neuvottelut Suomen kanssa, kutsui suurlähettiläänsä kotiin Helsingistä ja antoi ymmärtää Fagerholmin hallituksen olevan sille epämieluisa. Ulko- ja sisäpoliittisen painostuksen seurauksena Virolainen ja muut Maalaisliiton ministerit erosivat joulukuussa 1958, mikä hajotti hallituksen. Yöpakkashallituksen ulkoministerinä toimiminen löi Virolaiseen vuosikymmeniksi leiman, ja poliittiset vastustajat hyödynsivät sitä osoittaakseen hänet "ulkopoliittisesti epäluotettavaksi". Tapaus myös löi ensimmäiset säröt Virolaisen ja Kekkosen väleihin. Vaikka Kekkonen oli nimittänyt yöpakkashallituksen, hän oli aavistanut ikävyyksiä ja varoittanut Virolaista pysymään sen ulkopuolella; Virolainen puolestaan piti Kekkosen toimintaa kaksinaamaisena. Virolainen säilyi Kekkosen suosiossa vielä pitkään, mutta presidentin maalaisliittolaiseen lähipiiriin eli K-linjaan hän ei koskaan kuulunut. Maalaisliitto-Keskustapuolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen valittiin 1964 Maalaisliiton puheenjohtajaksi Urho Kekkosen ja K-linjan taustatuella. Virolaisen johdolla puolue muutti 1965 ylimääräisessä puoluekokouksessa nimekseen Keskustapuolue tavoitteena laajentaa kannattajapohjaa maaseudulta myös kaupunkeihin. 1964 Virolaisesta tuli myös pääministeri Maalaisliiton, Kokoomuksen sekä suomalaisen ja ruotsalaisen kansanpuolueen muodostamaan enemmistöhallitukseen. Hallituksen ulkoministerinä ja pääministerin sijaisena oli Ahti Karjalainen, K-linjan kärkimies ja Virolaisen tuleva kilpailija. Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen Virolainen nousi eduskunnan puhemieheksi, mutta hän palasi 1968 opetusministeriksi Mauno Koiviston I hallitukseen. Virolaisen opetusministerikauden tärkeimmät saavutukset olivat peruskoulu-uudistus sekä uusien yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen eri puolille Suomea. Virolaisen opetusministerivuosiin osuivat myös Vanhan valtaus 1968 ja opiskelijaliikkeen radikalisoituminen. Virolainen asettui kannattamaan radikaalin opiskelijasiiven ajamaa yliopistojen hallintouudistusta, niin sanottua mies ja ääni -periaatetta, ja piti sitä näkyvästi esillä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Virolaisen yritykset tuoda Keskustapuolue kaupunkeihin ja näkyvä toiminta opetusministerinä vaikuttivat osaltaan vuoden 1970 heikkoon vaalitulokseen. Perinteisemmin maaseudun asiaa korostanut Suomen Maaseudun Puolue sai suuren vaalivoiton sekä 18 kansanedustajaa, Keskustapuolueen kärsiessä murskaavan vaalitappion. SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo kuvaili vaalipuheissaan, miten Keskustapuolue ja sen johtaja touhuavat kaupungeissa samaan aikaan kun maanviljelijät kamppailevat vaikeuksissa ja maaseutu autioituu. Virolaista arvosteltiin voimakkaasti puolueen sisällä, mutta hän säilytti paikkansa lupaamalla palata aitovierille puolueen peruskannattajien luokse. 1970-luvulla Keskustapuolue alkoi jälleen korostaa maaseutua ja maatalouspolitiikkaa. 1970-luvulla Virolainen toimi valtiovarainministerinä Kalevi Sorsan I hallituksessa 1972–1975 ja maatalousministerinä Sorsan II hallituksessa 1977–1979. Virolainen ja Sorsa olivat Keskustan ja SDP:n välisen punamultayhteistyön takuumiehet, ja etenkin Sorsan I hallituksen aikana ajettiin läpi laajoja yhteiskunnallisia uudistushankkeita. Samalla Virolainen piti huolen siitä, että punamultahallitukset toteuttivat vahvaa aluepolitiikkaa ja että maaseutuväestön asiat pidettiin esillä niiden ohjelmissa. Virolainen luopui ministerin tehtävistä viimeisen kerran 1979 ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi. Kimmo Rentolan mukaan Johannes Virolainen oli 1960–1970-luvuilla edustaessaan puolueensa ei-kekkoslaista siipeä tiiviissä yhteydessä Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n virkailijoiden kanssa.[35][36] Viimeinen vuosikymmen politiikassa Johannes Virolainen eduskunnan puhemiehen huoneessa vuonna 1980. Virolaisen ja presidentti Urho Kekkosen välit alkoivat huonontua 1970-luvulla, ja Kekkosta kannattanut Keskustapuolueen K-linja arvosteli häntä puolueen sisällä. Lopullinen välirikko heidän välillään tapahtui vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa Kokoomus oli saanut suuren vaalivoiton ja noussut Keskustanpuolueen ohi maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Tästä huolimatta hallitus koottiin totuttuun tapaan Keskustapuolueen ja vasemmiston varaan ja Kokoomus jätettiin oppositioon. Keskustapuolueen puheenjohtaja Virolainen, joka itse oli jättäytynyt pois ministerivastuusta, harmitteli Suomen Kuvalehden haastattelussa sitä, että jatkuvasti kannatustaan kasvattanutta Kokoomusta ei otettu hallitukseen. Virolaisen mukaan taustalla olivat ulkopoliittiset "yleiset syyt", toisin sanoen Neuvostoliiton vastustus ja uusien yöpakkasten pelko.[37] Virolaisen lausunto suututti presidentti Kekkosen, joka moitti Virolaista julkisesti ja sanoi tämän aiheuttaneen Suomen ulkopoliittiselle kuvalle "arvaamatonta vahinkoa". Lehdistö risti kesäkuun lopulla tapahtuneen kiistan "juhannuspommiksi". Seuraavana vuonna Virolainen hävisi Keskustapuolueen puheenjohtajuuden nuorelle Paavo Väyryselle, joka oli nopeasti noussut Kekkosen suosikiksi ja yhdeksi K-linjan keulahahmoista. Tämän jälkeen Johannes Virolainen tokaisi: "Kansa on puhunut, pulinat pois.", josta syntyi lentävä lause. Puolueen K-linja, keulahahmoinaan Väyrynen ja Ahti Karjalainen, kampanjoi Kekkosen epäsuosioon joutuneen ja "ulkopoliittisesti epäluotettavan" Virolaisen kaatamiseksi. Virolaisen suosiota laski myös avioero Kaarina Virolaisesta ja suhde kansanedustaja Kyllikki Stenrosiin, jonka kanssa hän avioitui 1981. Virolaisen yksityiselämän vanhoillisessa keskustakentässä herättämän pahennuksen on nähty vaikuttaneen myös siihen, että Virolainen putosi eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa 38 edustajavuoden jälkeen. Virolaisella oli kuitenkin vielä vankka suosio Keskustapuolueen kentällä. Kun Kekkonen oli eronnut virastaan 1981 ja Keskustapuolue äänesti presidenttiehdokastaan Kuopion puoluekokouksessa, Virolainen voitti uuden puoluejohdon tukeman Ahti Karjalaisen selvin luvuin. Tämä oli K-linjalle raskas arvovaltatappio. Itse presidentinvaaleissa 1982 Virolainen tuli kolmanneksi SDP:n Mauno Koiviston ja Kokoomuksen Harri Holkerin jälkeen 16,9 prosentilla äänistä ja 53 valitsijamiehellä. Virolainen on korostanut muistelmissaan, että hänen ja Karjalaisen keskinäiset suhteet olivat presidentinvaalia edeltäneestä vastakkainasettelusta huolimatta aina hyvät; sen sijaan heidän kannattajansa ottivat usein rajustikin yhteen.[38] Avioerojupakan lisäksi niin sanottu rötösherrajahti, jonka yhteydessä Virolainen joutui 1980-luvun alkuvuosina kovaan julkiseen pyöritykseen, oli osasyynä hänen putoamiseensa eduskunnasta. Virolaisen väitettiin vaatineen tamperelaiselta Nopan rakennusliikkeeltä lahjuksia Keskustapuolueelle, mutta tämä syytös osoittautui täysin aiheettomaksi, tosin vasta vuosia kestäneen prosessin jälkeen. Rötösherrajahtia Virolainen kuvasi myöhemmin uransa ikävimmäksi ja epämiellyttävimmäksi kokemukseksi. Virolainen joutui itse lahjontayrityksen kohteeksi tammikuussa 1983. Pohjois-Korean silloinen Suomen-suurlähettiläs yritti lahjoa Virolaisen, jotta Parlamenttienvälinen liitto (IPU), jonka puheenjohtaja Virolainen tuolloin oli, olisi siirtänyt kokouksensa pois Etelä-Koreasta Togon pääkaupunkiin Lomeen. Suurlähettiläs karkotettiin Suomesta.[39] Virolainen ei halunnut päättää pitkää poliittista uraansa eduskunnasta putoamiseen, joten hän palasi Arkadianmäelle vuoden 1987 vaaleissa ja luopui kansanedustajuudesta sekä politiikasta 1991. Valtioneuvos Johannes Virolaisen muistomerkki Lohjalla. Johannes ja Kyllikki Virolaisen hauta Lohjan Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla. Johannes Virolainen nimitettiin 1989 valtioneuvokseksi ja 1996 Suomen Keskustan kunniapuheenjohtajaksi. Hän oli eläkkeelle jäätyäänkin näkyvä hahmo, joka kommentoi ajankohtaisia tapahtumia ja tuki erilaisia poliittisia hankkeita, kuten Suomen EU-jäsenyyttä. Lisäksi hän julkaisi ahkerasti muistelmateoksia, joita monet Suomen poliittisen historian, varsinkin Paasikiven ja Kekkosen kausien, tutkijat ovat käyttäneet lähteinään omissa tutkimuksissaan. Teoksissaan Karjalaiset Suomen kohtaloissa ja Siirtokarjalaiset 1941–44 Virolainen kuvaili karjalaisen siirtoväen vaiheita talvi- ja jatkosodan aikana. Johannes ja Kyllikki Virolainen avasivat kotitilansa Vironperän yleisölle ja näkyivät juhlissa ja lehtien sivuilla. Vironperällä oli julkisesti esillä valmistuttuaan suurta huomiota herättänyt, venäläisen Ilja Glazunovin Virolaisesta maalaama kookas muotokuva. Vuonna 1984 Virolainen sai hopeisen Axel Olof Freudenthal -mitalin. Politiikan ulkopuolella Johannes Virolaisella oli lukuisia luottamustoimia mm. maa- ja metsätalousalan järjestöissä ja yrityksissä, 4H-liitossa, osuuspankkijärjestössä ja raittiusjärjestöissä. Lisäksi hän toimi Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin puheenjohtajana. Johannes ja Kyllikki Virolainen olivat vakiohahmoja television sketsisarjoissa Hymyhuulet (1987–1988), Pulttibois (1989–1991) ja Manitbois (1992). Sketseissä Johannes Virolaista esitti Aake Kalliala ja Kyllikki Virolaista Pirkka-Pekka Petelius. Niissä kuvattiin pariskunnan toikkarointia erilaisissa seurapiiritapahtumissa tai eri urheilulajien parissa, kuten laskettelurinteessä, golfkentällä ja olympialaisissa. Virolaiset itse suhtautuivat sketseihin huumorintajuisesti. Virolainen kuului erityisesti 1980-luvulla imitaattoreiden suosikki-imitaatiokohteisiin. Johannes Virolainen kuoli Lohjan sairaalassa joulukuussa 2000 86-vuotiaana. Hänet siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa valtiollisin kunnianosoituksin ja haudattiin Lohjalle. Lohjan kirkkopuistossa paljastettiin 2004 kuvanveistäjä Nora Tapperin veistämä Virolaisen muistopatsas. Ura lyhyesti Maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti ja agronomi 1938, maatalous- ja metsätieteiden tohtori 1951. Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkö 1942–1944, sisäministeriön siirtoväenasiain osaston päällikkö 1944–1948. Kansanedustaja (Maalaisliitto/Keskustapuolue) 1945–1983 ja 1987–1991, eduskunnan puhemies 1966–1968 ja 1979–1983. Virolainen valittiin kansanedustajaksi kaikkiaan 12 kertaa viidellä vuosikymmenellä. Maalaisliiton / Keskustapuolueen varapuheenjohtaja 1946–1964, puheenjohtaja 1964–1980. Pääministeri 1964–1966 (porvarihallitus). Lukuisia ministerintehtäviä: ministeri sisäasiainministeriössä 1950–1951; ministeri valtioneuvoston kansliassa 1951; opetusministeri 1953–1954, 1956–1957 ja 1968–1970; ulkoasiainministeri 1954–1956, 1957 ja 1958; maatalousministeri 1961–1963 ja 1977–1979; valtiovarainministeri 1972–1975. Virolainen oli jäsenenä kaikkiaan 16 hallituksessa. Presidentin valitsijamies vuosien 1956, 1962, 1968, 1978 ja 1988 presidentinvaaleissa, Keskustan presidenttiehdokas vuoden 1982 vaalissa. Parlamenttienvälisen liiton (IPU) neuvoston jäsen 1960–1967, hallituksen jäsen 1967–1971 (varapuheenjohtaja 1971), presidentti 1982–1983. |
About us|Jobs|Help|Disclaimer|Advertising services|Contact us|Sign in|Website map|Search|
GMT+8, 2015-9-11 20:12 , Processed in 0.155883 second(s), 16 queries .
